Enää ei ole kauaa kun hyppään junaan kohti Tamperetta. Siitä se sitten alkaa, elämän muutos.

Eilen juhlimme aviomieheni syntymäpäivää ja hänen vanhempansa sekä sisarensa perheineen olivat käymässä.
Kerroin sitten mieheni vanhemmille, että olen valmennukseen lähdössä. Ensinnäkin he kauhistelivat hintaa ja toisekseen anoppini lyttäsi minut maanrakoon kommentillaan eräästä tv-ohjelman personaltrainer-asiakkaasta, että eihän hänkään onnistunut siinä. He eivät siis usko, että minä onnistuisin personaltrainerin avulla muuttamaan elämäntapojani ja karistamaan kiloja. Toisaalta se tuntuu todella, todella pahalta, mutta toisaalta se herättää minussa näyttämisen halun. Minä onnistun ja minä pystyn siihen ja piste.

Eniten minua ehkä projektissa pelottaa se, että kuinka minä saan pidettyä makean himon kurissa, sillä viime aikoina on todella paljon tullut mässäiltyä. Go Fat Go:n ylläpitäminen meni mönkään, sillä meillä on käynyt niin paljon vieraita viime aikoina.

Ensimmäinen koetinkivi tulee heti alotuksen jälkeen olevana viikonloppuna, sillä matkustamme kotikaupunkiimme. Aion kuitenkin pakata mukaani perjantaille tarvittavan välipalan, päivällisen ja iltapalan. Myös muille päiville ostan tarpeet valmiiksi ja voin sisareni luona valmistaa ruoat mitä ohjelmaan kuuluu. Jännityksellä siis odotankin, että mitä ruokailujen suhteen on tiedossa :)

Minua jännittää myös se, että kuinka kipeäksi tulen ensimmäisten salikertojen jälkeen. Olen todella, todella huonossa kunnossa. Lyhyenkin kävelymatkan jälkeen jalkani kipeytyvät pahoin ja etenkin lonkat ovat kovalla koetuksella. Oikea, tähystetty polveni myös vihottelee aika ajoin, mutta lääkärille kun mainitsin asiasta, hän totesi, että nelipäistä reisilihasta vahvistamalla voisi polvenkin ongelmat kaikota. Täytyy vain treenien jälkeen muistaa venytellä ja ottaa tarvittavat ravintolisät, jotta pahimmilta kivuilta vältyttäisiin.

Tulenkin sitten torstaina kertomaan kuulumisia keskiviikkoiselta Tampereen reissulta viimeistään!

Noniin, pienen kirjoitustauon jälkeen palaan taas tänne. Viikko pari sitten sain Fitfarmin Harri Forsbergiltä sähköpostia. Tämän sähköpostin myötä lyötiin lukkoon ajankohta jolloin saavun Tampereelle katsastamaan treeni- ja ruokaohjelman. Tämä päivä on tämän kuun viimeisenä päivänä. Ystäväni sain houkuteltua matkaan mukaan joten samalla reissulla on tiedossa myös hieman shoppailua. 

Mieheni tilasi minulle tänään Polarin sykemittarin jotta pystyn sykemitarin avulla seuraamaan treenaamistani. Olen tästä hänelle todella kiitollinen.

Aiemmin kirjoittamani alavatsakivut eivät ole kadonneet mihinkään. Ne vai jatkuvat ja jatkuvat. Litalginia menee paljon samoin muita särkylääkkeitä, lähinnä kuitenkin Parasetamolia. Olen käynyt pariin otteeseen päivystyksessä kipujen kanssa. Ensimmäisellä kerralla sain läheteen keskussairaalaan ja siellä suljettiin pois umpisuoli sekä tsekattiin, että gynenpuoli on kunnossa. Toisella kerralla sain lähetteen ulosteen veri-näytteeseen josta sain tuloksen tänään. Se oli negatiivinen. Toisaalta helpotus, mutta toisaalta taas pelottaa, että mikä siellä on pielessä. Tämän illan olen istunut jalat kyyryssä ja silmät kiinni "kuunnellut" kouristelevaa kipua. Yöksi kipu kuitenkin helpottaa. Ensi viikolle minulle on omalääkärin aika ja täytyy hänen kanssaan keskustella asiasta. Toivoisin pääseväni kattaviin allergiatesteihin jossa käytäisiin läpi, että löytyisikö sieltä jokin selvittävä tekijä kivuille. Kokeilin itse omatoimisesti jo jonkin aikaa laktoosittoman maidon juomista, mutta siitä ei ollut havaittavaa hyöyä. Päivystävä lääkärin sanoi, että kun kerta ei ilmavaivoja ole niin tuskin on laktoosivaivaa. 

Toisaalta elän siinä toivossa, että kun pääsen aloittamaan treenin ja saan oikean ruokavalion, katoaisivat kivut niiden myötä. Jos kroppani on yksinkertaisesti vain niin tukossa tästä liikkumattomuudesta ja kaikesta hötöstä mitä olen vetänyt. Nyt olen muutaman päivän ollu sovelletulla Go Fat Go-ruokavaliolla jotta saisin hieman karistettua alkukyselyn jälkeen tulleita kiloja. Suklaaseen sorruin tänään :( Muta eihän sitä varmaan kaikkea saisi itseltään kieltääkään?

Takana uneton yö Tenoxista huolimatta.

Eilen juhlimme syntymäpäiviäni mieheni, hänen vanhempiensä sekä siskonsa ja hänen perheensä parissa.
Noinkin suuri ihmismäärä nosti suuren väsymyksen aikaiseksi joka yllätti minut suuresti. Pitkästä aikaa kahvituksen emännöiminen, edellisen päivän leipominen ja kyseessä olleen päivän valmistelujen jälkeen olin todella väsynyt, mutta siitä huolimatta uni ei vain tullut.

Pyöriskelin pitkin yötä ja nousin neljän maita nälän yllättäen. Tieni kulki jääkaapille ottamaan pieni pala eiliseltä jäänyttä täytekakkua.

Ulkona näyttäisi tulevan tuulinen ja viileä päivä. Tänään on myös monenlaista ohjelmaa tiedossa joka varmasti edesauttoi unetonta yötä.
Parin tunnin kuluttua pääsen rentoutumaan kampaajalle, sieltä suunnataan juna-asemalle hakemaan minulle kansaneläkkeen myötä suomaa eläkeläiskorttia jolla saa 50 prosentin alennuksen junaliikenteestä. Kello 13 täytyisi viimeistään olla sairaalalla jossa tapaamme avioimieheni kanssa sosiaalityöntekijän ja kello 13.30 alkaa hoitoneuvottelu jossa porukkaa onkin sitten paljon paikalla. Tänään olisi se päivä jolloin 3,5 viikon mittainen osastohoito päättyy ja uloskirjoitus on edessä. 

Liikuntaprojektista sen verran, että kuukauden sisällä Fitfarmin ohjaaja ottaa minuun yhteyttä ja sovimme aikaa Tampereelle. 
Odotan valmennusta niin kovasti. Eilen kokeilin noin pari vuotta sitten ostamiani pitkä vartisia saappaita jotka silloin mahtuivat kiinni, mutta eivätpä enää mahtuneet. Tavoitteeni ja toiveeni olisi, että ensi keväänä ne mahtuisivat jalkaani taas :)

Eilen kuulin, että ensi keväänä on mieheni serkun lakkiaiset. Se tuo myös motivaatioita valmennukseen jotta saisin jonkun kauniin mekon ostettua lakkiaisia varten mikäli siis vain kutsu tulee :D

Mutta nyt aamupuuron keittoon :) Mukavaa päivää kaikille!

Eilen myöhään illalla alkaneet alavatsakivut säikäyttivät minut toden teolla. Minua peloteltiin jo umpisuolella, mutta pikacrp-testin ja muiden kokeiden jälkeen päivystävän lääkärin soiton jälkeen kirurgi sulki sen vaihto ehdon pois. Litalginin vaikutuksen ansioista sain yöllä nukutuksi peräti pari-kolme tuntia joten yöunet jäivät todella vähäisiksi. Aamulla herätys oli puoli seitsemän, jotta ehtisin laboratorioon seitsemäksi. Raskaustestistä lähtien halusivat kaiken vaikka kuinka yritin selvittää, että on hyvin epätodennäköistä, että olisin raskaana. Mutta tottahan se on, että mitä vain voi sattua kun ilman ehkäisyä pelataan vaikka kuinka olisikin viisi vuotta lapsettomuutta takana päin.

Lääkärin tapasin tänään kaksi kertaa, hän konsultoi toista lääkäriä joka on ollut neuvolanpiirissä töissä ja heidän molempien mielipiteestä ei ole syytä huoleen. Kyseessä voi hyvinkin olla vain jotain gynenpuolen vaivaa jonka pitäisi mennä itsestään ohi mahdollisesti piankin, mutta jos kipu viikonloppuloman aikana pahenee tai jatkuu vain entisestään, on sitten aika hakeutua lääkäriin. Ei tässä nyt joutaisi sairastaa kun kampaajakin on maanantai-aamulle tilattu. Se onkin muuten sitten toivonmukaan viimeinen käynti kampaajalla sitten puoleen vuoteen. Aion sanoa kampaajalle, että siihen katsoen sitä väriä päähän, että voisin toivottavasti tulla vasta puolen vuoden kuluttua uudestaan. Eli pohja mahdollisimman lähelle omaa väriä ja vähän jotain raitaa tai muuta sinne sekaan. Voihan se tietty olla, että kolmen kuukauden kuluttua mahdolliset raidat ovat kasvaneet jo sen verran yli, että kampaajalle on päästävä, mutta onhan sitä nytkin pärjätty kolme kuukautta aivan mainiosti ilman välillä käytyjä kampaamoreissuja.

Tänään tein päätöksen myös kahvin suhteen, koetan päästä siitä eroon. Olen nyt viimeaikoina huomannut, että mikäli kahvi jää tietystä rytmistä jostain välistä pois, aiheuttaa se heti minulle ilkeän päänsäryn. Koetankin siis siirtyä teelinjalle ja katsoa millaisilla vierotusoireilla sitä kahvin jälkeen selviää. Ja kuinka sitä herää aamuisin ilman kahvia!

Jyväskylässä on tänään sateinen päivä, tälläkin hetkellä sataa kaatamalla. Ajoittaisia sadekuuroja, ei sen pahempaa. Aurinkokin jo pilkistelee pilvien takaa.

Olen ollut aina lapsi kenestä on pidetty huolta, se ketä on pesty ja puunattu. Se kenen perään on katsottu, ja kenen puolesta on pelätty. Olen ollut lapsi joka on unelmoinut paljon, mutta joka ei ole saanut kertoa niistä ääneen. Minun on täytynyt olla kunnollinen, se perheen aikuinen vaikka olinkin perheemme nuorimmainen. Sisaruksiini minulla on iso ikäero ja olen saanut pienestä pitäen katsoa taustalta aikuisten elämää. Olen siinä sivussa aikuistunut itsekin jo nuorena, kaikki aina sanovat, että olen paljon ikäistäni vanhemman oloinen. Totta, olen jättänyt elämästäni pois kaikki ikäisteni "kotkotukset", en riekkunut kaupungilla yläasteikäisenä, en aloittanut tupakointia ala-asteella, en juonut päätäni täyteen kylän raitilla yhdeksännen luokan päättäjäisissä.

Kaikki ei kuitenkaan ole aina ollut hyvin. Yläasteella aloin oireilla koko peruskoulun koulukiusattuna olon jälkeen. Jäin aina yksin ja kaikki ystävät katosivat ympäriltäni. Pakoilin välitunnit opettajia koulunkäytävillä ja tukeuduin koulukuraattoriin joka loppujen lopuksi petti minut ja ilmoitti vanhemmilleni ajatuksistani. Sen jälkeen en puhunut koulukuraattorilleni mistään, en edes tervehtinyt kadulla. Aloitin lähihoitajaopinnot ensimmäisen kerran peruskoulun jälkeen. Kasasin itselleni tehtäviä nuorisoneuvoston sihteerinä ja kulutin itseni loppuun. Lähdin Lahteen viettämään uutta vuotta ystäväni luo, oli tarkoitus pitää hauskaa ja juhlia vuoden vaihtumista. Ahdistus kuitenkin iski eräänä iltana, kirjoitin runoja pimeässä pedissä ja itkin. En uskaltanut herättää ystävääni ettei hän huolestuisi. Ilta päättyi huonosti, seuraavana päivänä olin keskussairaalassa ja isäni ajoi keskellä yötä kohti Lahtea. Seuraavana päivänä isäni lupasi silmät kirkkaina lääkärillä, että äiti jää kotiin ja töitä vähennetään. Näin ei käynyt. Löysin itseni nuoriso-osastolta loppiaisen 2004 tienoilla. Siellä kuluivat kuukaudet ja kevät saapui. Kotiuduin toukokuun tienoilla. Olin syvästi masentunut.

Elämä kuljetti minut Pohjois-Karjalaan opiskelemaan, osastojaksoja tuli lisää tultuani täysi-ikäiseksi ja opinnot jäivät kesken. Muutto takaisin kotipaikkakunnalleni tuli ajankohtaiseksi ja kantamuksena oli reppu huonoja muistoja, mutta monta kokemusta. Rantauduin isäni yritykseen töihin vuodeksi. Nykyisen aviomieheni tapasin töiden päätyttyä kun olin aloittanut lähihoitajaopinnot uudestaan syksyllä 2007. Ostimme pian omistusasunnon rivitalon alimmaisesta kerroksesta, kolme huonetta ja keittiö parvekkeella. Ystäväni asui toisessa siivessä, ylimmäisessä kerroksessa. Pian tuli halu remontoida asuntoa. Aloitimme yhdestä makuuhuoneesta. Sitten piti saada jo uusi keittiö, jos nyt eteinenkin siinä samalla. Sekään ei riittänyt, myöhemmin remontoimme myös toisen makuuhuoneen. Sitten alkoi terveysreistailla. Loukkasin polveni ja jäin pitkälle sairauslomalle. Siinä samalla mielialani alkoi asteittain huonontua ja päätimme laittaa asunnon myyntiin. Meillä ei ollut varaa pitää asuntoa. Muutimme vuokralle ja pian tuli paikkakunnan vaihto eteen. Loppu onkin teille jo tuttua suurine ruokamäärineen ja liikkumattomien kausien kautta.