Olen ollut aina lapsi kenestä on pidetty huolta, se ketä on pesty ja puunattu. Se kenen perään on katsottu, ja kenen puolesta on pelätty. Olen ollut lapsi joka on unelmoinut paljon, mutta joka ei ole saanut kertoa niistä ääneen. Minun on täytynyt olla kunnollinen, se perheen aikuinen vaikka olinkin perheemme nuorimmainen. Sisaruksiini minulla on iso ikäero ja olen saanut pienestä pitäen katsoa taustalta aikuisten elämää. Olen siinä sivussa aikuistunut itsekin jo nuorena, kaikki aina sanovat, että olen paljon ikäistäni vanhemman oloinen. Totta, olen jättänyt elämästäni pois kaikki ikäisteni "kotkotukset", en riekkunut kaupungilla yläasteikäisenä, en aloittanut tupakointia ala-asteella, en juonut päätäni täyteen kylän raitilla yhdeksännen luokan päättäjäisissä.

Kaikki ei kuitenkaan ole aina ollut hyvin. Yläasteella aloin oireilla koko peruskoulun koulukiusattuna olon jälkeen. Jäin aina yksin ja kaikki ystävät katosivat ympäriltäni. Pakoilin välitunnit opettajia koulunkäytävillä ja tukeuduin koulukuraattoriin joka loppujen lopuksi petti minut ja ilmoitti vanhemmilleni ajatuksistani. Sen jälkeen en puhunut koulukuraattorilleni mistään, en edes tervehtinyt kadulla. Aloitin lähihoitajaopinnot ensimmäisen kerran peruskoulun jälkeen. Kasasin itselleni tehtäviä nuorisoneuvoston sihteerinä ja kulutin itseni loppuun. Lähdin Lahteen viettämään uutta vuotta ystäväni luo, oli tarkoitus pitää hauskaa ja juhlia vuoden vaihtumista. Ahdistus kuitenkin iski eräänä iltana, kirjoitin runoja pimeässä pedissä ja itkin. En uskaltanut herättää ystävääni ettei hän huolestuisi. Ilta päättyi huonosti, seuraavana päivänä olin keskussairaalassa ja isäni ajoi keskellä yötä kohti Lahtea. Seuraavana päivänä isäni lupasi silmät kirkkaina lääkärillä, että äiti jää kotiin ja töitä vähennetään. Näin ei käynyt. Löysin itseni nuoriso-osastolta loppiaisen 2004 tienoilla. Siellä kuluivat kuukaudet ja kevät saapui. Kotiuduin toukokuun tienoilla. Olin syvästi masentunut.

Elämä kuljetti minut Pohjois-Karjalaan opiskelemaan, osastojaksoja tuli lisää tultuani täysi-ikäiseksi ja opinnot jäivät kesken. Muutto takaisin kotipaikkakunnalleni tuli ajankohtaiseksi ja kantamuksena oli reppu huonoja muistoja, mutta monta kokemusta. Rantauduin isäni yritykseen töihin vuodeksi. Nykyisen aviomieheni tapasin töiden päätyttyä kun olin aloittanut lähihoitajaopinnot uudestaan syksyllä 2007. Ostimme pian omistusasunnon rivitalon alimmaisesta kerroksesta, kolme huonetta ja keittiö parvekkeella. Ystäväni asui toisessa siivessä, ylimmäisessä kerroksessa. Pian tuli halu remontoida asuntoa. Aloitimme yhdestä makuuhuoneesta. Sitten piti saada jo uusi keittiö, jos nyt eteinenkin siinä samalla. Sekään ei riittänyt, myöhemmin remontoimme myös toisen makuuhuoneen. Sitten alkoi terveysreistailla. Loukkasin polveni ja jäin pitkälle sairauslomalle. Siinä samalla mielialani alkoi asteittain huonontua ja päätimme laittaa asunnon myyntiin. Meillä ei ollut varaa pitää asuntoa. Muutimme vuokralle ja pian tuli paikkakunnan vaihto eteen. Loppu onkin teille jo tuttua suurine ruokamäärineen ja liikkumattomien kausien kautta.